Tuomas

Tuomas

Olipa kerran nuorukainen nimeltä Tuomas. Hänen isänsä oli kuollut jo Tuomaksen ollessa yksivuotias. Tuomaksen äiti oli mennyt parin vuoden päästä uuden miehen kanssa naimisiin, ja tällä miehellä oli jo entuudestaan kaksi poikaa nimeltään Rikhard ja Arthur. Poikien isä oli hyvin rikas, ja hän oli lellinyt lapsensa pilalle. Tuomaksen äiti kuoli, kun Tuomas oli viisitoistavuotias, ja siitä päivästä lähtien isäpuoli muuttui ilkeäksi ja häijyksi niin kuin myös hänen poikansa, jotka ennen olivat olleet Tuomaksen kavereita.

Jo kaksi vuotta Tuomas oli joutunut toimimaan talon orjana. Hän laittoi ruokaa, siivosi, pyykkäsi ja hoiti puutarhaa. Hänellä ei ollut minkäänlaisia vapauksia, ja aina isäpuoli keksi jotain kotitöitä, joita Tuomas joutui hoitamaan. Ainut asia, mistä Tuomas elämässään nautti, oli musiikki. Hän oli edellisenä jouluna saanut lahjaksi velipuoleltaan tämän vanhan mp3-soittimen, joka oli täynnä kuuluisien laulajien musiikkia. Tuomas oli rakastunut rap-musiikkiin niin kuin kaikki kaupungin nuoret. Ja ehdottomasti paras artisti oli kaikkien suosima naisräppäri Tuhkimo. Joka ilta ennen nukkumaanmenoa Tuomas kuunteli lumoutuneena Tuhkimon biisejä.

"Isä! Isä!" huusivat Rikhard ja Arthur kävellessään Tuomaksen ohi keittiössä. "Niin?" isäpuoli kysyi ja avasi päivän lehden syödessään aamiaista.

"Tuhkimo on tulossa ensi viikolla keikalle kaupunkiimme. Hommaisitko meille liput sinne?" veljekset kysyivät yhteen ääneen. "No mutta totta kai", isäpuoli tokaisi, otti iphonen esiin ja soitti lippupalveluun. "Jihaa!" veljekset kiljuivat ja juoksivat yläkertaan. Tuomas jatkoi tiskaamista ja harmitteli mielessään, koska ei voinut päästä keikalle.

Päivien kuluessa koitti vihdoin ilta, jota Rikhard ja Arthur olivat kovasti odottaneet: Tuhkimon keikkapäivä. "Tuomas, saat tämän illan vapaaksi. Vien pojat keikalle ja menen itse kaupungille. Tulemme keikan loputtua kotiin", isäpuoli ilmoitti tylysti Tuomakselle ja käveli ulos ovesta perässään pojat, jotka näyttivät kummatkin kieltä Tuomakselle. Tuomas jäi yksin seisomaan eteishalliin ja näki, kuinka veljekset kiiruhtivat pihan poikki hienoissa rap-vaatteissaan isäpuolen autolle. Sää oli lämmin ja Tuomas meni takapihalle suihkulähteen reunalle istumaan. Hitaasti hän laittoi mp3-kuulokkeet korvilleen ja ummisti silmänsä.

Musiikki oli rauhoittanut Tuomaksen melkein uneen, mutta yhtäkkiä sen läpi tunkeutui kova hurina. Tuomas avasi silmänsä ja näki helikopterin laskeutuvan takapihalle. Kopterista astui ulos pitkä ja hoikka mies, jonka Tuomas lehtien ja television perusteella tunnisti Tuhkimon manageriksi. "M-m-mitä teette täällä?" Tuomas änkytti suu auki tuijottaen manageria. "Ajattelin, että tässä talossa asuu joku, joka haluaisi kenties päästä Tuhkimon keikalle?" manageri totesi huvittuneesti nähdessään Tuomaksen ilmeen. "Kyllä, ehdottomasti haluaisin sinne", Tuomas sai sanottua samalla kun manageri mittaili häntä käsillään.

Ennen kuin Tuomas ehti tajutakaan, manageri napautti sormiaan ja helikopterista tuli ulos kolme avustajaa kädet täynnä vaatteita. Manageri avustajineen puki Tuomaksen hienoihin merkki-rap-vaatteisiin, ja Tuomas kääntyi ihailemaan peilikuvaansa suihkulähteen pinnasta. "No tuletko?" manageri huikkasi kopterista ja jatkoi, "Myöhästymme muuten. Pian nyt!" Tuomas loikkasi kopteriin upeat vaatteet päällään, ja niin he lensivät yli kaupungin keikkapaikalle.

"Kiitos hirveästi. Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos", Tuomas hoki innoissaan astuessaan helikopterista keikan vip-paikoille. Manageri vastasi hymyillen: "Eipä kestä, mutta muista, sinun on oltava kahdeltatoista illalla kotona, koska silloin vaatteet häviävät päältäsi. Paitsi tuo lippis, sen saat pitää itselläsi." "Muistan, ja kiitos vielä", Tuomas vakuutteli, ja niin keikka alkoi.

Ilta oli ollut pitkä ja keikka oli venynyt yleisön pyynnöstä. Yhtäkkiä hurmionsa keskeltä Tuomas muisti katsoa kelloa. "Voi ei!" hän kiljaisi huomatessaan kellon olevan viistoista vaille kaksitoista. Paniikissa hän ryntäsi ulos keikalta ja epähuomiossa unohti lippiksen istumapaikalleen. Hän juoksi nopeasti kotiin ja ehti kuin ehtikin kahdeksitoista takapihalleen. Kävellessään pihan poikki Tuomas huomasi vaatteiden katoavan yksi kerrallaan päältään. Vaikka vaatteet olivat poissa, Tuomas oli iloinen, koska oli saanut elämänsä parhaimman illan. Hän meni huoneeseensa, laittoi kuulokkeet korvilleen ja nukahti.

Aamulla Tuomas heräsi ensimmäisenä niin kuin aina ja lähti hakemaan posteja. Sanomalehtien välissä oli mainoslappu. Tuomas avasi sen ja luki paperista:

Tuomas huokaisi ja kuvitteli juttelevansa Tuhkimon kanssa kahdestaan. Hän huokaisi uudestaan kahta syvemmin, kun tajusi, ettei lippis voinut olla hänen. Tuomas oli kokonaan unohtanut managerin sanat lippiksestä ja luuli sen kadonneen muiden vaatteiden mukana.

Kun Arthur ja Rikhard kuulivat uutiset, he odottivat kuumeisesti koko päivän Tuhkimon joukkojen saapumista, jotta pääsisivät sovittamaan lippistä. Vihdoin hetki koitti ja oveen koputettiin. Lippistä kokeiltiin kummankin päähän, mutta turhaan. Rikhardille se oli aivan liian iso, ja Arthurille se ei mennyt edes päähän. He olivat pettyneitä ja poistuivat yläkertaan surullisina.

"Entäs sinä, nuorukainen?" avustaja kysyi ja ojensi lippistä kohti Tuomasta. "Ei tuo hänen ole. Eihän hän edes ollut keikalla", isäpuoli totesi telkkarin äärestä. Tuomas tuijotti lippistä ja huomasi sen näyttävän tutulta. Avustaja ojensi sen, ja Tuomas asetti lippiksen päähän. Se sopi täydellisesti. "Hurraa!" avustajat kiljahtelivat riemusta, ja veljekset tulivat rappusiin katsomaan.

"Miten tämä voi olla mahdollista?" Rikhard kysyi. Tuomas vastasi hymyillen: "Usko toiveisiisi, älä pelkoihisi." Ja niin hän käveli avustajien kanssa ulos talosta pihalla odottavaan limusiiniin.

Takapenkillä istui Tuhkimo odottamassa häntä, ja yhdessä he puhuivat musiikista, elämästä ja toisistaan. Huomaamatta aika kului, ja illan aikana Tuomas ja Tuhkimo rakastuivat toisiinsa. Tuomas ei enää ikinä palannut isäpuolen ja veljien luo, vaan hän eli onnellisen elämän rapin ja Tuhkimon kanssa loppuun asti.