Kuninkaan pojat

Kuninkaan pojat

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme poikaa. He asuivat onnellisesti suuressa, jykevässä linnassa metsän reunalla.

Kuningas alkoi olla jo vanha ja tuumi, ettei enää pitkään pystyisi hoitamaan valtionsa asioita. Niinpä eräänä päivänä hän kutsui poikansa luokseen. Pojat saapuivat juoksujalkaa askareistaan kuuntelemaan, mitä heidän isällään olisi sanomista.

Kuningas istui kultaisessa tuolissaan ja katsoi tyytyväisenä kolmea poikaansa, jotka olivat hyvien tapojen mukaisesti polvistuneet nöyrästi isänsä eteen.

Vanhin poika Edvard olisi kohta jo kunniallisessa aikuisiässä, olihan hän nuorempia veljiään kymmenen vuotta vanhempi. Edvard oli ylpeä, pitkä ja komea ulkonäöltään. Hän oli myös vakava ja vastuullinen. Hän kävi useasti metsällä ja toi kotiin monesti suuren ja arvokkaan saaliin. Näillä hän myös usein kehuskeli. Edvard halusi aina olla kaikkein voimakkain, taitavin ja voittaja. Siksi hän järjesti usein leikkimielisiä tappeluita vain nähdäkseen, että oli kaikessa veljiään parempi. Hän piti kaikista tappeluista, sodista ja muista kahakoista, vaikkei mikään riitapukari ollutkaan.

Keskimmäinen veli, Eliot, oli kiinnostunut ruoasta. Hän toimi linnan kokkina aivan omasta tahdostaan. Eliotin ansiota oli se, että kuninkaan linna oli tullut kuuluisaksi mainiosta ruoastaan ja mitä erikoisimmista ruokalajeistaan. Eliotilla oli vain yksi heikkous: hän oli hyvin perso makealle.

Nuorin poika Egmont oli vanhinta veljeään kaksikymmentä vuotta nuorempi ja perheen kuopus. Egmont oli aivan toisenlainen kuin veljensä. Edvard ja Eliot viettivät suuren osan ajastaan ulkona, toinen metsästäen tai harjoittaen sotataitojaan, toinen valmistamassa grillattua fasaania tai jotain muuta herkkua. Näin he ruskettuivat auringossa ja olivat terveen ja elinvoimaisen näköisiä.

Egmont sen sijaan vietti kaiket päivät kuninkaallisessa kirjastossa, joka sijaitsi linnan aivan ylimmässä tornissa. Sieltä hänet saattoi löytää lukemasta jotain pölyistä, vanhaa ja oudonkielistä kirjaa, oli sää millainen tahansa. Tämän vuoksi hän oli hyvin kalpea ja hoikka, mutta hän oli erittäin sanavalmis ja tiesi paljon sellaisia asioita, mitä eivät edes kuninkaan hovitietäjät tienneet, vaikka he eivät sitä myöntäneetkään.

Kuningas rakasti poikiaan ja halusi, että heillä olisi tasavertaisesti maata, palatsin tiloja ja rikkauksia. Kuningas halusi myös, että heillä kaikilla olisi myös hyvät, uskolliset ja rakastavat vaimot.

Niinpä kuningas korjasi ryhtinsä ja lausui kantavalla äänellä: "Poikani." Pojat käänsivät kaikki yhtä aikaa kasvonsa kuningasta kohti. "Tehän tiedätte naapurikuningaskuntamme", kuningas aloitti. Pojat nyökkäsivät. "Ja kuninkaan kolme kaunista tytärtä", hän jatkoi. Pojat nyökkäsivät jälleen. Kuningas piti arvokkaan hiljaisuuden. Sitten hän lausui vakavana: "Heidät on siepattu."

Tämä laukaisi välittömän kauhistuneen puheensorinan hoviväen keskuudessa. Pojat katsahtivat säikähtäneenä toisiinsa, ja Edvardin silmiin syttyi kiilto. Kuningas katseli valtaistuimeltaan hetken hälinää ja huusi sitten: "Hiljaa!"

Sali hiljeni välittömästi. "Näin ollen", kuningas jatkoi, "lähetän teidät heitä pelastamaan." Pojat olivat osanneet odottaa tätä ilmoitusta, joten he eivät siitä pahemmin säikähtäneet.

"Naapurikuningaskuntamme kuningas on kovasti huolissaan tyttäriensä puolesta, joten hän on luvannut heidät niiden prinssien vaimoiksi, jotka heidät pelastavat. Tässä on oiva tilaisuus teidän osoittaa rohkeutenne ja kykenevyytenne. Menkää siis ja pelastakaa nämä kaunottaret, niin kuin parhaiten taidatte."

Pojat vannoivat isälleen pelastavansa prinsessat ja osoittavansa kunniakkaasti urhollisuutensa. He vakuuttivat yhteen ääneen, että kuningas tulisi olemaan vielä heistä ylpeä. "Siitä ei ole epäilystäkään", kuningas totesi.

Ja niin koitti päivä, jolloin kuninkaan poikien tuli lähteä toteuttamaan tehtäväänsä. Heidän hevosensa oli harjattu kiiltäviksi ja heidän aseensa, kilpensä ja vaatteensa olivat puhtaat ja kiiltävät. He olivat saaneet jokainen pienen säkillisen kultaa. "Käyttäkää se siellä niin kuin parhaaksi näette!" oli ylin hovimies heitä ohjastanut. "Onnea nyt matkallenne ja Jumalan siunausta!" hän sanoi viimein, ja kansa hurrasi prinssien ratsastaessa kohti koitostaan.

Peikkojen palatsi sijaitsi suuren vuoren sisässä, se oli louhittu kokonaan sen sisään ja osittain maan alle. Prinssien täytyi ratsastaa ensin synkän metsän poikki ja sitten kävellä vuoren rinteillä löytääkseen kätketyn sisäänkäynnin. Mutta sitä he eivät vielä ajatelleet, vaan ratsastelivat mukavasti kohti määränpäätään puhellen samalla.

"Mikä on sinun suunnitelmasi?" Eliot kysyi Edvardilta. "Hah, päät poikki vain, se tepsii aina!" Edvard naurahti. Egmont pyöritti silmiään. Edvard tulistui: "Mitä?" "Etkö sinä ajattele ollenkaan tekosi seurauksia?" Egmont kysyi närkästyneenä. "Jos sinä rupeat heti tappamaan, saatat menettää paljon. Minusta sinun kannattaisi tiedustella ensin tilannetta ja vasta viimeisenä keinona turvautua miekkaan." "Vai pikkuveli rupeaa minua neuvomaan sota-asioissa!" Edvard naurahti pilkallisesti. Häntä ärsytti se, että häntä 20 -vuotta nuorempi veli tuntui viisaammalta kuin hän itse.

Egmont arvasi veljensä pilkan syyn ja tyynnytteli tätä: "Älä nyt kiehu yli, veliseni! Ei minusta ole sinua neuvomaan sota-asioissa, mutta tervettä järkeä on suotu minullekin. Kuuntelisitte nyt kerrankin minua, te molemmat. Olen laskenut, että kaikella tällä kullalla voisimme saada aikaan rauhan peikkojen ja ihmisten välille. Eikö se olisi hyvä ja tavoittelemisen arvoinen asia? Jos neuvottelisimme kaikki prinsessat itsellemme ja maksaisimme kullalla kaikki menetykset, voittaisimme paljon enemmän kuin millään taistelulla."

Edvard tuhahti ja kannusti hevosensa laukkaamaan nuorempien veljiensä edellä. Egmont katsoi surullisena veljensä menoa ja sanoi sitten Eliotille: "Hän ei ikinä tule tekemään niin kuin minä häntä kehotin. Hän on niin itsepäinen. No, emme kukaan ole täydellisiä. Silti kehotan sinua sentään edes harkitsemaan ehdotustani. Sillä jos ei tapa ketään, ei kukaan voi myöskään kostaa sinulle." Eliot mietti hetken ja sanoi sitten: "Voinhan minä harkita, mutta itselläni on myös oma suunnitelmani, jota aion myös noudattaa." Muuta hän ei kerinnyt sanoa, kun Edvard huusi, että vuori oli jo edessä.

Tosiaan, puut olivat jo harventuneet, ja siinä heidän edessään siinsi suuren suuri vuori, joka näytti luotaantyöntävältä. Sinne kolmen prinssin matka silti vei, ja pianhan he löysivät salatun sisäänkäynnin ja astuivat sisään vuoreen. Siellä heitä vastassa oli peikko, joka melko tylysti sanoi opastavansa heitä. Peikko vei prinssejä läpi kiemurtelevien käytävien, joita valaisivat lukuisat soihdut ja kiiltomadot. Ilman opasta pojat olisivat eksyneet hetkessä.

Pojat ohjattiin mutkittelevia käytäviä pitkin suureen saliin, jossa oli seinässä kolmella puolella kolme suuren suurta jykevää ovea. "Yksi kullekin", kärisi ohjaajapeikko. "Yksi kerrallaan, muut odottaa täällä."

Ensin oli Edvardin vuoro. Hän seisoi jykevien ovien edessä. Hän varmisti, että miekka irtosi helposti huotrasta ja hengitti syvään. Sitten hän pamautti jykevät ovet auki ja rynnisti sisään.

Huone, johon vanhin prinssi saapui, oli korkea ja upea. Sen seinät ja huonekalut olivat hakatut kallioon, mutta ne olivat silti kauniita katsella ja hämmästyttävän mukavia. Korkealla huoneessa oli suuret ikkunat, joista tulvi päivänvaloa sisään. Keskellä huonetta oli suihkulähde, josta pulppusi kristallinkirkasta vettä, suoraan vuorten huipulta. Perällä oli hulppea sänky, tukirakenteet tippukiviä ja patjat silkkiä. Sängyllä istui mitä kaunein tyttö pelaamassa noppaa nauraen peikon kanssa.

Ei Edvard mihinkään tällaiseen ehtinyt kiinnittää huomiota. Hän huomasi huoneesta kaksi asiaa, prinsessan ja peikot. Saman tien hän nykäisi miekkansa esiin ja huitaisi lähimmältä peikolta pään poikki.

Siitäkös huoneessa alkoi hälinä. Prinsessa valahti kalmankalpeaksi ja alkoi kirkua. Noppaa hänen kanssaan pelannut peikko työnsi tytön selkänsä taa suojellakseen tätä hurjalta ilmestykseltä, joka kylvi kuolemaa tullessaan.

Edvardin silmissä kaikki peikot olivat ilkeitä, haisevia ja rumia ja tekemässä pahaa prinsessalle. Niinpä hän katkaisi päät jok'ikiseltä peikolta, lukuun ottamatta itse pääpeikkoa, eli sitä, joka suojeli prinsessaa. Prinsessa katseli kauhuissaan, kun peikot kaatuivat lattialle yksitellen, päätä vailla, ja Edvardia, joka kylmänviileästi astui kunkin ruumiin yli lähemmäs vuodetta.

"Tule, rakkaani" Edvard sanoi kalmankalpealle prinsessalle ja ojensi veren tahrimia käsiään. Prinsessan kasvoille ilmestyi kauhunsekaisen paniikin ilme, ja hän tarrautui peikkonsa selkään. Edvard luuli tämän johtuvan siitä, että tyttö pelkäsi peikkoa ja työnsi miekkansa peikon rintaan. Veri virtasi silkkisille pieluksille, ja prinsessa kirkaisi kauhistuneena, mutta Edvard hymyili hänelle valloittavasti ja ojensi käsiään.

"Tule, olen pelastanut sinut näiltä kauheilta hirviöiltä. Olet vapaa nyt!" hän sanoi rauhoittavasti, nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet ulos huoneesta. Tyttö itki koko matkan Edvardin olkapäätä vasten, eikä pystynyt puhumaan, niin järkyttynyt hän oli.

Seuraavaksi oli Eliotin vuoro. Keskimmäisen huoneen peikot olivat kovin nälkäisiä. He pitivät suojatistaan niin tarkasti huolta, että eivät kiireeltään kerinneet syödä. Niinpä heille oli iloinen yllätys, kun itseään prinssiksi kutsuva nuori mies astui näyttävästi sisään saliin ja hetken pääpeikon kanssa neuvoteltuaan julisti, että kokkaisi peikoille vuoden muonat, jos he antaisivat hänelle prinsessan vaimoksi. Peikot suostuivat ilomielin, sillä prinsessan paapominen oli kaikesta huolimatta ollut raskas urakka, eivätkä he voineet vastustaa sitä kiusausta, jonka ruoan mainitseminen heissä aiheutti.

Niin Eliot ryhtyi töihin. Hänelle kannettiin vuoren uumenista suuri liesi, jossa hän taituroi mitä eksoottisimpia ruokalajeja sitä mukaa, kun peikot niitä söivät. Prinsessakin sai oman osansa, vaikka tulikin täyteen jo ensimmäisen ruokalajin jälkeen.

Viimein oli jälkiruoan vuoro. Mikä helpotus Eliotille, joka oli raatanut koko päivän tulisen lieden äärellä kuunnellen peikkojen syövän vailla minkäänlaista kunnioitusta pöytätapoja kohtaan.

Mutta, Eliotilla oli suunnitelma. Hän pyysi kovaäänisesti puheenvuoroa ja sai viimein peikot hiljaisiksi. "Hyvät herrat", hän aloitti. "Nyt on jälkiruoan vuoro. Toivon, että nautitte siitä. Se on erikoisuuteni ja tuo mukanaan levon, jonka olette totisesti ansainneet. Syökää siis ja levätkää." Sitten hän lisäsi vielä viimeisen aineen sirottelemalla sen jälkiruoan päälle ja antoi peikkojen syödä.

Ja niin kävikin, että ruoan syötyään peikkojen silmät alkoivat painua raukeina kiinni, ja peikot ottivat kaikki yksitellen mukavan asennon ja nukahtivat.

"Prinsessani", Eliot sanoi. "Sallitko tulla kanssani linnaani, annetaan nyt vartijoidesi levätä." Ja niin hän tarttui tyttöä kädestä ja vei hänet ulos huoneesta, jossa sata peikkoa nukkui. Kukaan muu kuin Eliot itse ei tiennyt sitä tosiasiaa, että peikot eivät enää ikinä heräisi.

Viimein tuli Egmontin vuoro mennä pelastamaan prinsessaansa. Egmont oli seuraillut veljiensä menettelyjä ja huomannut niissä pieniä kyseenalaisuuksia. Edvard esimerkiksi oli kehuskellut, että oli saanut prinsessan ilman, että oli antanut peikoille kullastaan tippaakaan. Egmont oli nähnyt veriroiskeita vanhimman veljensä vaatteissa. Eliot taas oli tullut kamarista omituisesti myhäillen. Hän oli käyttänyt osan kullasta ruokatarvikkeiden ostoon, mutta Egmont ei pitänyt hänen virneestään.

Nuorimmalla prinssillä oli siis omat epäilyksensä, mutta hänen oma suunnitelmansa oli pomminvarma. Hän käveli kamarin korkealle ovelle, painoi ovenkahvaa ja astui rauhallisesti sisään.

Egmont kohtasi samanlaisen näyn kuin kaksi vanhempaa veljeäänkin. Vaikuttava, kiveen hakattu huone, jossa peikot viihdyttivät prinsessaa.

Toisin kuin veljensä, hän otti pienimmätkin yksityiskohdat huomioon. Egmontin suunnitelmana oli kertoa peikoille, miten he pystyisivät parantamaan palatsiaan, mitä siellä tulisi muuttaa ja miten muutokset vaikuttaisivat. Hän kertoi muun muassa tulisijoista, jotka toisivat lämpöä, ja palvelusväestä, joka vähentäisi yhden henkilön työtaakkaa huomattavasti. Egmont kertoi myös siitä, miten työ kannattaisi jakaa eri henkilöiden kesken, niin että jokainen erikoistuisi tekemään tiettyä asiaa.

Nämä ja paljon muita toimivia vinkkejä ja käytännön ratkaisuja Egmont esitteli peikoille, jotka kuuntelivat häntä ällistyneinä. "Tarjoan teille apuani, suunnitelmiani ja rahaa kustannusten kattamiseen", Egmont sanoi. "Mutta vain yhtä asiaa pyydän itselleni. Prinsessaa." "Siihen suostumme mielellämme!", peikot vastasivat innoissaan, ja niin nuorin prinssi teki kaupat, menettäen kaiken kullan, mutta saaden prinsessan ja peikot tyytyväisiksi.

Egmont otti prinsessan käden omaansa ja kulki hänen kanssaan ulos huoneesta kuunnellen tyytyväisenä peikkojen innostunutta puhelua. Prinsessa katseli Egmontia mykän ihailun vallassa, ja Egmont tunsi kerrankin onnistuneensa veljiään paremmin.

Kun Egmont ja prinsessa astuivat ulos kamarista, oli kahden vanhemman prinssin ilme kovin hämmästynyt ja hämmästyi entistä enemmän, kun eräs peikoista tuli nykäisemään Egmontia hihasta ja kiitti häntä ideoista. Egmont hymyili ensin peikolle ja sitten veljilleen ja sanoi: "Olisikohan nyt sitten kotiinpaluun aika?"

Veljekset ja heidän uudet vaimonsa Angelica, Adelia ja Ariana viettivät oikein mukavan kotimatkan. Matkan aikana kummatkin osapuolet tutustuivat kunnolla toisiinsa, ja loppumatkasta he olivat kaikki jo aivan rakastuneet.

Kotona heitä odotti riemuisa kansa, ja fanfaarit säestivät poikien kulkua linnaan vievällä kivetyllä tiellä. Ihmiset nauroivat, lauloivat ja heittivät tielle kukkia. Siinä kulkiessaan Edvard, Eliot ja Egmont näyttivät niin komeilta ja kuninkaallisilta. Heidän vaimojensa kauneus sai kyyneleen kihoamaan monen ihmisen silmään. Palatsin portilla seisoi itse kuningas, niin ylpeinä pojistaan, että lähes itki. Saman tien vietiin pojat ja tytöt palatsiin valmistautumaan häitä varten.

Seuraava päivä oli iloisin vuosikymmeniin, sillä silloin vietettiin peräti kolmet häät. Ensin vihittiin vanhin poika Edvard ja Angelica. Sitten tulivat Eliot ja Adelia ja viimeisenä Egmont ja Ariana.

Kansa riemuitsi ja entiset vihamielisyydet unohtuivat, kun keskityttiin tanssimaan, kuuntelemaan musiikkia ja iloitsemaan kuninkaan kolmen pojan avioliitosta. Juhlat jatkuivat koko viikon, ja riemua riitti pitkään sen jälkeenkin. Viimein kansa jätti pojat ja heidän vaimonsa rauhaan ja antoi heidän keskittyä elämään palatsissa.

Kuningas oli onnellinen. Hänen työnsä oli viimein saatu päätökseen. Hänellä oli nyt kolme täysin hallitsemiskykyistä rakasta poikaa, jotka olivat osoittaneet omat vahvuutensa ja urhoollisuutensa sekä olivat nyt myös naimisissa. Kuninkaan ei enää tarvinnut pelätä omaa kuolemaansa, koska hänen tehtävänsä oli täytetty ja kansan hyvinvointi oli taattu.

Vaikka iloa kesti pitkään, sekään ei ollut ikuista, sillä Edvardin teko saatiin pian selville Peikkovuoressa. Siitäkös peikkokuningas tuli raivon ja surun valtaan, kun sata hänen kunnollista poikaansa oli niin julmalla tavalla tapettu. Niinpä hän käski maanalaista sotajoukkoaan lähtemään etsimään vanhinta prinssiä ja kostamaan hänelle.

Pahaa-aavistamaton Edvard oli juuri samana päivänä metsästysretkellä. Hän oli jahtaamassa suurinta peuraa, jonka oli ikinä nähnyt. Peura katosikin yllättäen tiheiden puiden lomaan. Edvard kehotti aseenkantajiaan pysymään paikallaan, muuten niin suuri joukko ihmisiä saattaisi pelästyttää aran saaliin.

"Mutta prinssini", eräs kantajista kysyi huolissaan, "eikö sinulla pitäisi olla edes joku turvaamassa selustaasi, edes yksi? Mitä jos jotain tapahtuu?" Prinssi hymyili rauhoittavasti ja vastasi tälle: "Turhaan sinä pelkäät. Tunnen nämä seudut yhtä hyvin kuin palatsini. Täällä ei ole mitään sellaista, mikä minua voisi haavoittaa. Ja luuletko sinä, että minä en pärjäisi lähes mille tahansa mittelössä?" prinssi naurahti. "Ei, rakas suojelijani, ei minulla ole täällä mitään pelättävää." Näin sanoen hän ratsasti valkoisella hevosellaan puiden siimekseen saaliinsa perään.

Peuran valkoinen häntä vilkkui aina välillä puiden lomassa, ja sitä seuraten Edvard ratsasti yhä syvemmälle metsään. Yhtäkkiä hän pysähtyi huomattuaan tulleensa tuntemattomalle metsäaukealle. Ruoho oli mustaa, kuin palanutta, ja vaikka puut olivat väistyneet aukealta jättäen sen lähes täydelliseen ympyrän muotoon, taivas oli tumma. Edvard olisi vaikka voinut vannoa, että aurinko oli paistanut, kun hän oli lähtenyt kotoaan. Nyt taivas kuitenkin näytti sysimustalta, kuin yö olisi äkkiä laskeutunut metsään.

Sitten aukean toiselle laidalle ilmestyi peura, jota Edvard oli seurannut. Paitsi että peura näytti jotenkin erilaiselta. Hetken se ikään kuin hehkui ja väreili ja muutti sitten muotoaan. Nyt peuran paikalla seisoi ilkeän näköinen peikko.

Edvard pelästyi ja aavisti pahaa. Hän käänsi hevosensa lähteäkseen pois, mutta huomasi peikkoja joka puolella aukeaa. Ne olivat piirittäneet Edvardin.

Ensimmäistä kertaa elämässään Edvard tunsi kauhun hiipivän sisuksiinsa, mutta tukahdutti tunteen ja kääntyi takaisin. Isoin peikko oli jo aivan hevosen vieressä ja irvisteli hurjasti. "Nyt on meidän vuoromme kostaa sinulle, joka surmasit sata veljeämme!" peikko kähisi ja viilsi Edvardin satulan hihnat poikki, jolloin tämä putosi kivuliaasti maahan. Hevonen juoksi kauhistuneena pois.

Nyt prinssi oli yksin sadan kostonhimoisen peikon kanssa ja tunsi loppunsa tulleen. Hän ei pystynyt sanomaan sanaakaan, hän oli jäykkänä pelosta.

Peikko kohotti maasta Edvardin oman miekan, jolla prinssi oli surmannut peikot, ja pyöräytti sitä kerran ympäri. Sitten peikko työnsi miekan Edvardin rintaan. Edvard lysähti polvilleen, kun tunsi tuskan ja pelon repivän hetken ruumistaan. Sitten hänen näkökenttänsä tummeni eikä hän enää nähnyt. Peikko katsoi hetken kuollutta prinssiä, viittasi sitten kädellään ja katosi armeijoineen metsän pimeyteen.

Samaan aikaan kauempana Edvardin aseenkantaja aavisti pahaa ja henkäisi tovereilleen: "Nyt ei kaikki ole kohdallaan. Mennään edes katsomaan, mitä on tapahtunut. Sydämelläni on raskas paino ja haluan nähdä, etteivät pelkoni ole käyneet toteen!"

Silloin kuului puiden siimeksestä kovaa rytinää ja prinssin hohtava hevonen ryntäsi vauhkona aseenkantajien luo. Sen silmät pyörivät päässä ja sylki vaahtosi. Sen harjaan oli tarttunut oksia ja takiaisia sen rynnätessä ryteikön halki kohti turvaa.

Nyt ei aseenkantaja enää odottanut, vaan käski kolme miestä mukaansa ja muut viemään hevosta takaisin linnaan. Edvardin hevosen jälkiä oli helppo seurata, sillä ne näkyivät lehtien peittämässä mutaisessa maassa hyvin. Aseenkantajaa ihmetytti, miksi ihmeessä prinssi oli mennyt niin syvälle metsään. Koko matkan ajan hänen mieltään kalvanut pelko syveni entisestään, ja viimein saattue tuli metsäaukealle, missä se kohtasi järkyttävän näyn.

Viikko eteenpäin tuosta hirveästä tapahtumasta oli suruaikaa. Koko palatsi verhoiltiin mustaan, ja hoviväellä oli mustat silkkiset tossut kenkiensä päällä, ettei ääntäkään kuulunut heidän kävellessään. Ei kuulunut naurua eikä laulua. Viikko oli hyvin raskas niin kuninkaalle kuin hänen kahdelle pojalleenkin. Suruaika päättyi sitten hautajaisiin, jossa Edvard laskettiin kunniakkaasti haudan lepoon.

Hautajaisia seuranneena päivänä Egmont tapasi keskimmäisen veljensä vaimon, Adelian, linnan puutarhassa. Tämä näytti kovin suruiselta ja pyyhki usein silmiänsä pitsinenäliinaansa.

"Mikä hätänä?" kysyi Egmont. "Minua pelottaa", Adelia vastasi. Egmont rauhoitteli itkevää vaimoa: "Mutta eihän sinulla ole aihetta pelätä, ei peikoilla ole syytä kostaa teille!"

Adelia pudisti päätään ja käänsi sitten kalpeat kasvonsa poikaan päin. "Mieheni tunnusti illalla, että oli peikkojen hovista lähtiessään tipauttanut yhden peikon ateriaan myrkkyä."

Tähän ei Egmont osannut vastata mitään, sillä hän huolestui itsekin. "Siinä tapauksessa", hän neuvoi, "kiellä veljeäni syömästä mitään, mitä sinä et ole hänelle omin käsin valmistanut. Ja katso, että hän pitää lupauksensa. Se on ainoa tapa säästää hänen henkensä!" Adelia nyökkäsi, keräsi helmansa ja juoksi linnaan takaisin.

Eliot vannoi vaimolleen käsi sydämellä, ettei söisi mitään, mikä ei ollut Adelian itse valmistamaa. Sitten hän läksi kuninkaallisen saattueensa kanssa fasaanijahtiin. Kun hän illalla palasi, oli jo myöhä ja kelmeä kuu purjehti taivaalla. Eliot katsahti inhoten taivaalle. Hän ei näet pitänyt kuusta ja säikähti, sillä oli kuin kuussa olisi näkynyt pienen hetken ajan pahanilkiset virnistävät kasvot. Eliot värisi ja päätti sitten, että ne olivat olleet vain pilven riekaleita, jotka hänen mielikuvituksensa oli muokannut kasvoiksi. Silti hän painui nopeasti sisään.

Kamarinsa ovella hän näki ilokseen suuren korillisen herkkuja. Oli suklaata ja kaikkea sellaista, mistä hän piti. Hän hieroi ihastuneena käsiään ja vei korin sisään. Siellä hän istui sängylleen ja tonki korista esiin houkuttavimman näköisen konvehdin. Se oli suklaata ja kermavaahtoa ja tuoksui taivaalliselta. Se tuntui ikään kuin huutavan pojan nimeä ja käskevän hänen syödä sen.

Eliot oli jo haukkaamaisillaan, kun äkkiä hänen mieleensä putkahti vala, jonka oli vaimolleen vannonut. "Mitä väliä jos minä ihan pikkuisen maistan tästä yhdestä! En minä nyt sellaiseen kuole, ja kuka tietää, jos vaimo olisi leiponutkin nämä minulle." Näin tuumien keskimmäinen poika puraisi palan herkusta maistamatta pientä kitkeryyttä täytteessä.

Saman tien Eliotia alkoi kaduttaa, kun hän tunsi vatsassaan omituista poltetta. Hän huusi vaimoaan, ja tämä tuli nopeasti juosten aamutakkisillaan. Adelia kauhistui nähdessään miehensä vääntelehtivän lattialla. Sitten hän huomasi sängyllä korin outoja herkkuja ja yhden, josta oli maistettu. "Voi sinua!" Adelia vaikeroi. "Etkö malttanut oman henkesikään uhalla olla maistamatta sellaista herkkua, jonka minä sinulta kielsin! Nyt sinä kuolet, oman ahneutesi takia!" Näin sanoen vaimo lysähti lattialle, painoi kädet kasvoilleen ja itki kuolleen miehensä ruumiin vieressä.

Eliot haudattiin ruhtinaallisin menoin, ja kansa suri hänenkin menetystään. Nyt oli kuninkaan kolmesta pojasta kaksi kuollut. Se oli suuri menetys koko kuningaskunnalle, ja seuraavat kaksi viikkoa kului jälleen suruajan merkeissä. Kahdet hautajaiset saman kuukauden sisällä oli raskas isku, varsinkin kuninkaalle, poikien vaimoille ja viimeiselle pojalle, Egmontille, josta tuli sitten kruunuprinssi. Edvardin ja Eliotin muistoksi järjestettiin tilaisuus, jossa heidän sielunsa hyvästeltiin haikean musiikin saattelemana ja muisteltiin heidän saavutuksiaan.

Se päivä oli historiallinen, sillä kuningas sai erikoisen vieraan. Peikkokuningas itse tuli hoveineen muistotilaisuuteen ja pahoitteli omasta puolestaan hovin menetystä. Kuningas vuorostaan pahoitteli kahden kuolleen poikansa puolesta peikkojen suurta surua. Näin tuli tilaisuudesta kaikkien koitoksessa kuolleiden muistopäivä, ja silloin sopivat peikot ja ihmiset rauhan. Rauhan, jonka nuorin kuninkaan poika oli saanut aikaan. Rauha sovittiin kuin kunnioituksena myös kaatuneita kohtaan ja loppujen lopuksi niin surullinen päivä ei ollutkaan enää kovin surullinen.

Seuraavana päivänä kruunattiin prinssi Egmont kuninkaaksi ja hänen vaimonsa Ariana kuningattareksi. Niin hallitsemaan päätyi viisaus ja oikeudenmukaisuus. Siitä päivästä lähtien ovat ihmiset ja peikot olleet sovussa aina tähän päivään asti.

Maria vuorinen, 7D